Läheisriippuvuuden käsite on peräisin kemiallisen riippuvuuden alueelta ja sillä on tarkoitettu lähinnä henkilöä, joka elää suhteessa riippuvaiseen henkilöön. Läheisriippuvuuteen liittyy äärimmäinen keskittyminen itsen ulkopuolelle, puute ilmaista tunteita avoimesti ja yritys löytää oman arvon tunne riippuvaisesta ihmisestä.
Läheisriippuuvuuden ajatellaan syntyvän tasapainottomassa perheessä, jossa vanhemman tunnereaktiot ja mielialat vaihtelevat ilman ennustettavaa logiikkaa. Kun lapsi joutuu toistuvasti sattumanvaraisten sanallisten tunteen purkauksien tai väkivallan kohteeksi, hän voi alkaa kohdistaa päähuomion omista tunteistaan itsen ulkopuolella olevaan vanhempaan. Lapsi yrittää ennustaa tai ehkäistä vahingoittavat tunteenpurkaukset. Näin lapsi alkaa päätellä, että korjaamalla tasapainottomien ihmisten ongelmia hän voi saada tarvittavaa arvoa ja huomiota.
Läheisriippuvaiseksi kehittyvä lapsi reagoi todennäköisesti herkemmin räjähtäviin kuin hoivaaviin ihmisiin, koska hän on tottunut reagoimaan voimakkaasti tasapainottomaan vanhempaan (eli ruoan saaminen tai hakatuksi tulo riippuu siitä millä tuulella isä / äiti on tänään).
Tutkija C.T. Burris testasi tätä oletusta koetilanteessa, johon hän valitsi läheisriippuvaisia naisia. Vertailuryhmänä oli naisia, joilla tätä ongelmaa ei ollut. Mahdollinen läheisriippuvuus testattiin testillä, joka kohdistui varhaislapsuuden lapsi-vanhempisuhteen laadun määrittelyyn. Koehenkilöiksi otettiin 73 psykologiaa opiskelevaa naista, joiden keski-ikä oli 19,4 vuotta.
Tutkimustulokset vahvistivat oletuksen oikeaksi. Koetilanteessa havaittiin, että verrattuna ei-läheisriippuvaisiin, läheisriippuvaisten (1) mielialan vaihtelut olivat voimakkaampia suhteessa räjähtävään miestutkijaan ja (2) hänen antamaansa kielteiseen palautteeseen. Lisäksi havaittiin, että (3) masennus ja ahdistuneisuus liittyivät voimakkaasti läheisriippuvuuteen. Läheisriippuvuus liittyi myös (4) lapsuuden kontrolloivaan äitiin tai vähäiseen huolenpitoon äidin taholta.
Läheisriippuvuuden aiheuttajat näyttivät liittyvän tyttö-äitisuhteeseen, ei tyttö-isäsuhteeseen. Silti naiset reagoivat koetilanteessa räjähtävään miespuoliseen tutkijaan enemmän läheisriippuvaisesti kuin hoivaavaan miestutkijaan. Eräs mahdollinen selitys tälle on siinä, että läheisriippuvaisten äidit elivät räjähtävissä suhteissa. Tyttö siis omii äidin reagointitavan äidiltään. Siten isäsuhde vaikuttaa vain välillisesti läheisriippuvuuteen. Tutkimuksen mukaan ahdistus liittyy läheisriippuvuuden juuriin, masennus taas sen ilmenemiseen. Ahdistus on ehkä peräisin äidin epävarmuudesta.
Lähde: Christopher T. Burris: “Stand by Your (Exploitive) Man: Codependancy and Responses to Performance Feedback” Journal of Social and Clinical Psychology 1999, Vol.18, No.3, 277-298.
Pyysimme joiltakin läheisriippuvuuden kanssa kamppailevilta naisilta kommmentteja tähän tutkimukseen seuraavilla kysymyksillä:
1. Miten kommentoisit tutkimusta?
2. Mitkä ovat nähdäksesi läheisriippuutesi syntyjuuret?
3. Miten ongelmasi ovat ilmenneet aikuisuuden ihmissuhteissa?
4. Mitkä asiat ovat auttaneet toipumisprosessissa?
Anne 43v (lapsuuden perheessä isä, äiti ja kaksi sisarusta)
1. Osuu hyvin omalle kohdalle todeksi. Ainoastaan viimeinen juttu isän räjähtelystä suhteesta äitiin ei kohdallani pidä paikkaansa. Äitisuhde on mielestäni perustavaa laatua oleva suhde, joka luo mallin kaikkiin ihmissuhteisiin olipa kyse miehistä tai naisista. Itse reagoin miehiin tutkimuksen selittämällä tavalla. Olin isän tyttö ja täytin äidin vajauksen isällä. Siksi äidinlaiset miehet ovat vedonneet enemmän, koska äitiä ilmeisesti kaipasin ja se tarve ei täyttynyt. Silti myös isänlaiset miehet ovat vedonneet, sillä olin myös isän pelastaja äidin henkiseltä tavalta kohdella häntä (kuten kaikkia muitakin perheenjäseniä). Eli ei se ihan noin suoraviivaista ole.
2. Koti, jossa ei ollut tilaa omille tunteille, vaan äidin tunteet hallitsi aika paljon ja opin olemaan olemassa miellyttämällä häntä ja varomaan tilanteita, joissa äiti suuttuu. Muut oli tärkeempiä kuin minä, ja kun huomioin toiset sain hyväksyntää ja se vahvisti tapaani olla olemassa hoitamalla toisia. Tätä vielä vahvisti pikkusiskoni jota kans hoidin. Hänestä ei tullut läheisriippuvaista vaan se ”pelastettava”. Hän oli luonteeltaan enemmän äitini kaltainen ja minä kuten isäni, hiljaisempi ja tunteet sisään kätkevä.
3. Kaikki ystävät aikoinaan olivat ns. hoidettavia ja tuntui, ettei minulla ole tarvetta puhua omista asioista vaan kuuntelen muita ja se sujui hyvin. Vaikea luoda ns. tasavertaisia ihmissuhteita, joissa minullakin olisi mielipiteitä. En tunnistanut mielipiteitäni. Mietin enimmäkseen muiden asioita. Omalla elämällä ei ollut paljon arvoa. Ylitseni pystyi helposti kävelemään. Enää tämmöstä ei ole paljoakaan.
4. Asian oivaltaminen alkoi n. 29 vuotiaana. Aloin kysymään itseltäni miksi kukaan ei kuuntele minua, eikä välitä miltä minusta tuntuu. Suostuin puhumaan omista asioista vaikka se tuntui epämukavalta. Vähitellen tilanne helpottui. Selvitin äitisuhdettani ja opettelin tulemaan vihaiseksi. Se tunne oli tuntematon. Aloin havaita milloin olin loukkaantunut. Aikaisemmin en loukkantunut -mulle sai tehdä melkein mitä vaan. Olemassaolontunteen vahvistuminen on ollut tärkeää. Rukous ja Jumalan läsnäolo ovat olleet mukana kaiken aikaa tärkeänä osana mahdollistamassa vaikeiden tunteiden kohtaamista (ja kokea samalla olevansa hyväksytty). Varsinkin syyllisyydentunteessa oleminen oli tosi vaikeaa (oli tärkeää nähdä ettei se tule Jumalasta). Turvallisten ihmisten kanssa voi puhua ja tuntea omia juttuja.
Inkeri 36v (lapsuuden perheessä äiti ja sisar)
1. Mielenkiintoinen.
2. Ehkä isättömyys, turvattomuus, äidin tunteet/äidin kykenemättömyys käsitellä vaikeita tunteita ja muiden sukulaisten ahdistus ja ongelmat (sukulaisen mielenterveysongelmat). Koko perheessä kykenemättömyyttä tunneasioiden käsittelyyn.
3. Vapaamuotoisissa ryhmätilanteissa vaikea olla rennosti jos ei ole struktuuria eikä tietoa mitä tapahtuu. On ikäänkuin varuillaan ja toimii mielummin kaavamaisesti kuin heittäytyen keskusteluihin. Muodostaa läheisissä ihmissuhteissa tarkkoja malleja miten asiat sujuvat ja vaikea heittäytyä spontaanisuuteen ja aitoon ennaltasuunnittelemattomaan. Pelkää joitain keskustelunaiheita omista sisäisistä syistä lähtien ja
kontrolloi itseään. Ei uskalla toimia kuten haluaisi (ehkä pelkään), myös parisuhteessa liian suuret odotukset ”elämän” löytymiseen toisesta ihmisestä.
4. Että kertoo toisille miltä tuntuu. Tekee pieniä muutoksia omiin toimintatapoihin. Asettaa itseään altiiksi. Ei hermostu itseensä vaikka on naurettavan alussa jossain asioissa. Muiden ihmisten vastaavat kertomukset ja erilaiset toipumisryhmät ovat auttaneet. Olen mennyt uusiin sosiaalisiin ympyröihin, jossa muilla ei vakiintunutta kuvaa siitä millainen olen. Olen valinnut tietoisesti toisin ja olen kertonut ääneen perheelleni, että sanoudun irti heidän antamasta roolista.