Parantava läsnäolo 3-8 Elokuu 2009
Jumala puhui minulle jo heti viikon alussa kun luin Raamattua:
”Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut. – Pystytä merkkejä, aseta tienviittoja, jotta tietäisit, mistä tie kulkee. Paina mieleesi tie, se polku, jota olet kulkenut. – Koko laakso, johon kuolleet luut on haudattu ja uhrieläinten tuhka hajotettu, on oleva Herralle pyhitettyä maata.” (Jer. 31:19,21,40)
Kuolleita pidettiin tuolloin saastaisina: Saastainen paikka on oleva Herralle pyhitettyä maata, siis myös se kaikki elämässäni jota olen katunut ja hävennyt, voi eräänä päivänä olla puhdasta ja työkaluna Hänen käytössään.
Pohdin tuota Raamatun kohtaa koko viikon.
Ylistys hoiti ja opettajien aitous puhutteli. Ilmapiiri oli hoitava. Kipeät asiat jotka yleensä salataan olivat täällä aivan normaaleja puheenaiheita, toipuminen on matka, kaikki olemme sillä matkalla ja toipumassa Jumalan hoidossa.
Vieraat ihmiset tuntuivat läheisiltä sisarilta ja veljiltä.
Minulla on krooninen sairaus ja seminaareissa istuminen vaikeaa. Alkupäivinä tarvitsinkin kolmiolääkkeitä, mutta loppuviikolla en lainkaan, itkeminen vapauttaa ja elvyttää parasympaattista hermostoa.
Rukous naisvihasta vapautumiseksi kolahti. Yleensä en itke ääneen julkisella paikalla. Oli jotenkin kuin pyhä paikka, kun monet naiset itkivät kuorossa ja Jumala teki eheyttävää työtään.
Putosin kuin mustaan kuiluun. Vihasin itseäni. Tunnetasolla koin, etten jaksa elää (vaikka toipumisprosessini on jo ihan hyvällä mallilla).
Eräänä päivänä kirjoitin ryhmänohjaajan kehotuksesta ”vihakirjeitä” (kirje, jossa käsitellään kipeitä asioita ja jota ei ole tarkoitus lähettää) vanhemmilleni ja miehelleni. Vuosia kantamani ja myös prosessoimani ja ristille monet kerrat viemäni viha näytti laantuneen, eikä kirjoittaminen herättänytkään juuri mitään tunteita, mutta kun kirjoitin ”vihakirjeen” itselleni, alkoi tapahtua.
Lähdin taas yksin rukouskävelylle. Itkin ääneen metsässä. Tunnustin syntinä, että olen vihannut itseäni, Jumalalle rakasta ihmistä. Joka aamu menin metsäpoluille yksin kävelemään ja rukoilemaan, sellaiseen Jumalan kohtaamiseen ei muka arkipäivässä ole tarpeeksi aikaa eikä rauhaa.
Kotimatkalla olo oli epätodellinen, mieli oli täynnä kaikkea hyvää, mitä Jumala oli tehnyt: se oli kuin aarre, jota vaalia, tätä ei osaisi eikä edes haluaisi selittää muille.
Tuntui, että viikossa tapahtui yhtä paljon kuin arjessa yhteensä monen kuukauden ja monen terapiaistunnon aikana.
Olen todella kiitollinen Jumalalle, että sain olla seminaarissa mukana.
Kiitos myös vastuunkantajille ja esirukoilijoilleni.