Irti seksiriippuvuuden otteesta
Lapsuuteni perheessä menestyminen oli elämänarvoista etusijalla. Vanhempani olivat lähtöisin vaatimattomista oloista ja heille oli tärkeää, ettei heidän oma perheensä kärsisi minkäänlaista puutetta – ei ainakaan materiaalista. Ahkeruus oli meillä erityinen hyve ja keino onnellisuuden saavuttamiseen. Isäni hoiti kurinpidon selkäsaunoineen ja hänen mielestään lasten tuli pelätä häntä. Äiti osoitti meille lapsille enemmän hellyyttä, mutta hän halusi toisaalta sitoa minut ja kaksi vanhempaa sisartani tiiviisti lähelleen. Poikana olin tavallaan hänen ”pieni aviomiehensä”. Näissä olosuhteissa oikeastaan riitti, kun totteli vanhempiaan, oli ”kiltti” ja ahkeroi koulussa.
Murrosiässä irtautuminen vanhemmista ei ollut helppoa. Työnsä vuoksi isä ei ollut kotona paljoa läsnä ja äitini halusi edelleen pitää meidät pienten lasten asemassa. Olimme persoonia vain vanhempiemme kautta – tulevaisuuskin oli valmiiksi mietitty.
Heräävä seksuaalisuuteni tuntui olevan ensimmäinen oma ”juttu”. Kodin harmaaseen ilmapiiriin itsetyydytys toi tervetullutta mielihyvää. Pakenin masturboinnin kautta haavemaailmaan. Ihastumisen osoittaminen tytöille oli liian uhkaavaa – oli turvallista ihailla heitä kaukaa. Itsetyydytyksen kohteet löytyivät erilaisista lehdistä ja tv:stä, joiden erotiikkatarjonnan seuraamisesta kehittyi jonkinlainen pakkomielle.
Koin hengellisen heräämisen rippikoulun aikoihin, mutta jumalakuvani muodostui ankaraksi. Minusta tuli pieni fariseus, joka pesi itseään rituaalinomaisesti aina masturboinnin jälkeen. Uskovien yhteisöä, johon kuuluin, en kokenut riittävän turvalliseksi, että olisin voinut siellä kertoa ongelmastani. Saamani seksuaalinen opetus oli masturboinnin suhteen helvetin tulen katkuista.
Toisaalta yhteiskunta alkoi jakaa kondomeja koulussa ja pitää itsetyydystä sallittavana ja rohkaistavana asiana. Niinpä en sitten halunnut tässä skitsoidissa tilanteessa luopua itsetyydyksen ”leikkikalusta”, vaan jätin suorituskeskeisen uskonelämäni tyyliin: ”Herra, mä tiedän, että olet olemassa, mutta tällaista uskonelämää en voi elää, en täytä mittaa.”
Muutin pois kotoa ja aloitin opiskelijaelämän. Löysin Jumalan myöhemmin uudella tavalla, kyseenalaistaen aiemmin omaksutun ankaran jumalakuvan. Jumalan ajattelin muistuttavan paljolti omaa isääni. Armoa on ollut vaikea ymmärtää elämässäni, vaikka sen merkitys sisäiselle eheytymiselle on keskeinen.
Tytöt alkoivat kiinnostaa, mutta myös seksifantasiat elivät omaa elämäänsä. En ollut mikään pornon suurkuluttaja, mutta jäin koukkuun mielikuvitusmaailmaani. Elämän antamat haasteet tuntuivat usein uhkalta, joihin itsetyydytys toi pakokeinon. Ajattelin mielessäni kuitenkin, ettei kaikki ole kohdallaan elämässäni. Tätä tukivat joidenkin kristittyjen kirjailijoiden ajatukset.
Walter ja Ingrid Trobischin kirja ”Se tuntuu niin ihanalta” esimerkiksi käsittelee itsetyydytystä. Erik Ewaldsin kirjoihin liittyvät teemat homoseksuaalien eheytymisestä heteroseksuaaliseen minuuteen koskettivat minua myös syvästi. Sisäisen rikkinäisyyden kuviot vaikuttivat hyvin samanlaisilta, olipa riippuvuus sitten mikä hyvänsä: alkoholismi, työnarkomania… Minulla se on selkeästi itsetyydytys (toisaalta se voi olla näkyvin oire sisäisestä rikkinäisyydestä, eräänlainen ”indikaattori”).
Viime aikoina olen käsittellyt ongelmaani erilaisissa ryhmäterapioissa, joissa myös rukous on mahdollinen. En voi sanoa olevani vielä vapaa riippuvuudestani, mutta ymmärrän, että eheytymiselläni on hyvin paljon tekemistä Kristuksen läsnäolon kokemisen kanssa elämässäni. Siinä että löydän identiteettini Hänessä.
Olen pohtinut elämääni jonkinlaisena mosaiikkikuvana, joka erilaisten traumaattisten kokemusten perusteella on vääristynyt ja joka kipeästi kaipaa palasien uudelleen järjestelyä. Eheytymisprosessin aikana käsittelen yhtä palasta kerrallaan ja Jumalan avulla se asettuu sille paikalle, johon Hän sen luomistyön perusteella on tarkoittanut. Tämä mosaiikkityö ei tule valmiiksi tässä ajassa, mutta kun riittävä määrä palasia on löytänyt oikean paikkansa, vahingollisilla riippuvuuksilla ei ole enää edellytyksiä vaikuttaa elämässäni.
Janne, 43v