Jerry Leach

Naiseksi pukeutuminen toi elämääni jännitystä, seksuaalista mielihyvää sekä hetkellisen poispääsyn vihaamastani miehen roolista.

Näin kuvani lääkärin odotushuoneen ikkunassa. Huulipuna oli kadonnut huuliltani, koska olin purrut hermostuksissani huultani. Uusi kerros punaa huulille ja kevyt suihkaus hajuvettä iholle ja olin taas valmis tapaamaan lääkärini.

Katsoin ulos ikkunasta ja näin, että puut olivat alkaneet muuttua vihreästä hehkuvan punaiseksi. Minunkin on aika vaihtaa vuodenaikaa, ajattelin. Vihdoinkin! Mutta lääkärin sihteeri keskeytti ajatukseni: ”On teidän vuoronne.” Hän vei minut käytävän päässä olevaan toimistoon, jossa oli suuri, hyvin pehmustettu nojatuoli.

Hetken päästä aloin kertoa tarinaani naispsykiatrille. Hän kuunteli ja teki syvälle luotaavia kysymyksiä. ”Pidän kovasti asustasi,” hän kehui ja sanoi minua erittäin viehättäväksi naiseksi. ”Kunpa minä olisin edes puoleksi niin hyvän näköinen kuin sinä,” hän huokaisi ja piti tauon. ”Jennifer, milloin sinä aloit ensi kertaa pukeutua naisten vaatteisiin?”

Palasin muistoissani neljänteen ikävuoteeni, jolloin sairastuin polioon. Naisten vaatteisiin pukeutuminen oli osa elämääni jo tuolloin. Sukupuoleni oli mennyt jotenkin sekaisin äidin kohdussa – tai niin minä ainakin ajattelin. Keskustelun lomassa kaivoin laukustani nenäliinan. En halunnut ripsivärieni valuvan poskille. En ollut kuvitellut itkeväni näin paljon. ”Tunnen itseni ihan hölmöksi!”

Lääkäri tarttui minua kädestä. ”Voi sinua tyttöparkaa! En ymmärrä, miksi sinun on täytynyt kestää kaikki tämä tuska. Kohta saat kuitenkin tuntea olosi paljon paremmaksi.” Sitten hän alkoi kirjoittaa reseptiä. ”Tätä lääkettä on otettava tarkasti ohjeiden mukaan,” lääkäri sanoi tiukasti. ”Tulet huomaamaan itsessäsi fyysisiä muutoksia muutaman kuukauden päästä. Ole kärsivällinen!”

Myöhemmin haettuani unelmapillerini apteekista käteni aivan tärisivät jännityksestä. Lopultakin ruumiini alkaisi muuttua naisellisemmaksi!

Vastakkaisen sukupuolen hormonien nauttiminen ja sukupuolenvaihdosterapeutilla käyminen tuntuivat minusta kovin oudolta. Olin naimisissa oleva mies, kahden lapsen isä ja aktiiviseurakuntalainen. Mietin, kuinka vaimoni Charlene suhtautuisi minussa ilmeneviin fyysisiin muutoksiin. Pitäisikö meidän erota? Vai voisimmeko jatkaa yhdessäoloa naisina? Ei, se ei tule ikinä toimimaan – koko ajatuskin inhotti minua.

Varhaisimpien muistikuvienikin mukaan lähimmät ystäväni olivat aina olleet naispuolisia, ja he olivat hyväksyneet minut yhdeksi heistä. Pienenä aloin myös kauhukseni tajuta, että vanhempani eivät ehkä sittenkään olleet halunneet minusta syntyvän poikaa.
”Kunpa sinä olisit tyttö, niin voisit jatkaa kosmetiikkakauppani pitämistä minun jälkeeni,” äidillä oli tapana sanoa.

Kun kuusivuotiaana leikin pukuleikkiä naapurin pikkutyttöjen kanssa, isäni saattoi joskus kiusoitella minua sanomalla: ”Sinähän olet paljon paremman näköinen tyttönä.” Hänen ajattelemattomilla huomautuksillaan oli minuun kuitenkin syvä vaikutus. Vain harvoin sain tuntea isäni rakastavan tai vahvistavan minua poikana.

Murrosiässä suhteeni isääni huonontui entisestään. Kerran flunssaa potiessani isäni tuli myöhään illalla makuuhuoneeseeni tarkistamaan vointiani. Hän huomasi, että olin meikannut ja pukenut naisten yöpaidan ylleni. Isä tempaisi minut sängystä, pieksi minut ja haukkui minua joksikin pahuksen homoseksuaaliksi. Olin niin vihainen, että olisin voinut tappaa isäni. Osa minusta kuitenkin kaipasi epätoivoisesti hänen rakkauttaan ja hyväksyntäänsä. Ristiriitaiset tunteeni vain pahenivat tuosta päivästä alkaen.
Toisin kuin isäni luuli, en tuntenut koskaan seksuaalista vetoa miehiin. Itse asiassa minä vihasin miehiä ja kaikkea miehisyyteen liittyvääkin, mutta viihdyin erinomaisesti naisten seurassa.

Opiskeluaikanani tapasin tulevan vaimoni Charlenen ja rakastuimme toisiimme. Jo suhteemme alkuvaiheessa kerroin hänelle, että kamppailin transvestismin kanssa. ”Mutta ethän sinä näytä edes naiselta,” Charlene sanoi. ”En olisi ikinä uskonut, että sinulla on tällainen ongelma.” Olin leveäharteinen, 180 cm pitkä ja yli 90 kg painava miehinen mies.

Olimme molemmat siinä yksinkertaisessa uskossa, että avioliitto ratkaisisi ongelmani. Olimmehan molemmat sentään kristittyjä, joten Jumala varmaan korjaisi asian jotenkin.
Mutta salainen pakkomielteeni vaivasi minua avioliiton solmimisen jälkeenkin. Seuraava askeleeni oli transseksuaalisuus. Olin vakuuttunut siitä, että olin syntynyt väärään sukupuoleen. ”Olen oikeasti nainen, mutta olen vankina miehen ruumiissa.” Aloin vakavissani harkita sukupuolenvaihtoleikkausta.

Naiseksi pukeutuminen oli minun tapani paeta stressiä ja itsevihaa. Ristiriitatilanne työssä saattoi saada minut tuntemaan itseni jälleen kerran epäonnistuneeksi. Voi, että olen tyhmä, ajattelin itsekseni. Minusta ei ole mihinkään. Ajaessani kotiin saatoin nähdä kadulla kauniisti pukeutuneen naisen ja aloin miettiä, miltä naisen mekko näyttäisi minun ylläni. Pian olinkin jo matkalla läheiseen ostoskeskukseen ostamaan naistenvaatteita, ripsiväriä, huulipunaa ja hajuvettä. Sitten kiiruhdin kotiin tai johonkin motelliin ”muuttuakseni” jälleen naiseksi.

Minulla oli usein tapana käydä naiseksi pukeutuneena kävelyllä tai ajelulla. Joskus harjoittelin naisminääni Jennifer Elainea käymällä ostoksilla jossain toisessa ostoskeskuksessa. Tunsin jännityksen huumaa, kun myyjät kutsuivat minua rouvaksi ja toiset naisasiakkaat hyväksyivät minut naisena.

Palattuani kotiin tai motelliin fantasiani saavuttivat huippunsa kiihottaessani itseni seksuaalisesti orgasmiin. Lopulta tämän hyvältä tuntuvan kokemukseni oli kuitenkin päätyttävä ja minun oli palattava vihaamaani miehen rooliin. Jälkeenpäin tunsin valtavaa häpeää, syyllisyyttä, turhautumista ja vihaa. Usein heitin ostamani uudet naistenvaatteet pelastusarmeijan vaatteenkeräyspisteeseen ja vannoin itselleni, etten enää koskaan pukeutuisi naisten vaatteisiin. Mutta muutaman päivän kuluttua sama kuvio toistui.

Lopulta halusin löytää ratkaisun sisäiseen myllerrykseeni ja aloin käydä psykiatrilla saadakseni naissukupuolihormonia. Uneksin sukupuolenvaihtoleikkauksesta ja kertakaikkisesta muuttumisestani naiseksi. Hankin jopa väärennetyn avioerotodistuksen, jottei psykiatri tietäisi minun olevan naimisissa.

Kolmannella vastaanottokerralla kuitenkin purskahdin itkuun ja kerroin lääkärille, miten paljon sukupuolen vaihtaminen itse asiassa pelotti minua. ”Olen huomannut itsessäni joitakin fyysisiä muutoksia,” kerroin hänelle, ”mutta pelkään hirveästi hylkäämistä, jonka tulen kohtaamaan. Lisäksi olen varma, että menetän perheeni, jos teen sen. En pysty edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta!” Naispsykiatri nousi seisomaan ja käveli huoneen poikki luokseni. ”En voi määrätä sinulle enempää hormoneja, jollet aio ryhtyä muutosprosessiin.”

Kotimatka oli yhtä painajaista. Kiehuin raivosta ja kirosin koko elämäni. Revin mekkoani tuskaillessani omaa kohtaloani. Nyt minun pitäisi pysyä loppuelämäni miehen roolissa, ja tulisin aina kuvittelemaan, millaista elämäni olisi ollut, jos…

Palattuani kotiin menin suihkuun ja itkin ja huusin Jumalalle saadakseni edes jotain lohtua. Olin ollut uskossa lähes 30 vuotta. Tiesin, että salainen elämäni vaivasi itseni lisäksi myös Herraani. Siinä seisoessani vesi huuhtoi pois kyyneleeni ja sydämessäni syttyi pieni toivon kipinä. Itsemurha-ajatukset väistyivät, kun aloin uskoa siihen, että Jumalalla voisi olla jokin keino päästää minut salaisesta tuskastani.

Myöhemmin samalla viikolla varasin ajan kristitylle miespsykologille. Jutellessani hänen kanssaan tunsin Kristuksen rakkauden ja hyväksynnän lämpimän syleilyn ympärilläni. Olin päättänyt etsiä ratkaisun ongelmaani. Olin vannonut itselleni tekeväni itsemurhan, jollen löytäisi apua.

Tuo tapaaminen oli käänteentekevä elämälleni. Psykologi sanoi minulle, että ”olemme yhtä sairaita kuin salaisuutemme.” Tiesin hänen olevan oikeassa. Neljä vuosikymmentä kestänyt kaksoiselämäni oli päättymässä.

Terapiani edetessä sain huomata, että olin uskonut monia valheita. Jumala ei ollut tehnyt ”virhettä” luodessaan minut miehen ruumiiseen. Hän oli suunnitellut minut viimeistä piirtoa myöten jo aivan alussa. ”Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani.” (Ps. 139: 15-16)

Jumala oli suunnitellut minusta miehen jo ennen kuin minut oli edes luotu! Sisälläni ei ollut naista, joka kaipasi tulla julki. Olin tullut riippuvaiseksi tietynlaisesta käyttäytymisestä tuota fantasiaa ruokkiessani. Olin päättänyt hylätä mieheyteni, joka oli Jumalan hyvä lahja minulle.

Nyt minun oli opeteltava hallitsemaan ajatuksiani ja Jumalan avulla vangitsemaan jokainen ajatus kuuliaiseksi Kristukselle (2. Kor. 10: 5). Saatana oli rakentanut petoksen linnakkeen mieleeni. Jumalan hengellisten aseiden avulla minun oli määrätietoisesti revittävä alas hänen valheensa ja korvattava ne Jumalan totuudella.

Minun oli harjaannuttava ajattelemaan asioita, jotka olivat puhtaita, kunnioitettavia ja tosia (ks. Fil 4: 8). Minun oli hyväksyttävä se totuus, että Jumala oli tehnyt minusta älykkään miehen. En ollut tyhmä enkä yksinkertainen. Pystyisin täyttämään Hänen antamansa kutsun elämälleni. Hänen avullaan heikkouksistani voisi tulla voimanlähteitä (ks. 2. Kor. 12: 9).

Mikään näistä muutoksista ei ole helppo. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan minun oli antauduttava Jumalalle ja taisteltava eteenpäin uusilla parantumista kaipaavilla elämänalueilla. Lähdin mukaan tuskalliseen prosessiin, jossa kerroin salaisuudestani avoimesti joillekin luotettaville seurakuntani vanhimmille. Olin varma, että he hylkäisivät minut, mutta he osoittivatkin minulle ylitsevuotavaa rakkautta, hyväksyntää ja myötätuntoa. Tämä yksinkertainen itsestäni kertominen helpotti valtavasti sisäistä tuskaani ja mieleni sekaannusta.

Aloin soveltaa elämääni Nimettömissä Alkoholisteissa käytettävää 12 askelen ohjelmaa muokaten hieman sen periaatteita omaan elämäntilanteeseeni sopiviksi. Aloin pitää päiväkirjaa avaten näin itselleni ja terapeutilleni oman pimeän puoleni. Terapeuttini ei koskaan järkyttynyt tunnustuksistani, vaan hän pikemminkin osoitti minulle, missä kohdin ajatukseni olivat järjenvastaisia tai itsetuhoisia. Seuraavaksi hän auttoi minua korvaamaan vanhat synnilliset ajatukseni uusilla rakentavilla asioilla.

Jumala rohkaisi minua myös muiden uskovien kautta. Kuuluin vaimoni kanssa rukouspiiriin, jossa eräs nainen rukoili kerran puolestani. Hän tiesi minusta niin erityisiä asioita, että hänen oli täytynyt saada ne Jumalalta. ”Vihollinen on asettanut iskuryhmän vaivaamaan sinua jatkuvasti,” hän sanoi ja jatkoi, ”se saa sinut syyttämään itseäsi ja pyrkii kastroimaan sinut hengellisessä mielessä ja estämään sinua kantamasta hedelmää. Jumala antaa sinulle kuitenkin voiman ja rohkeuden nousta ylös miehuudessasi – Hänessä.”

Salaisen minäni hylkääminen oli tuskallista. Aluksi en tiennyt, selviäisinkö emotionaali-sesti, jos en saisi enää pukeutua naiseksi. Lopulta sain huomata, että tuon tavan hylkääminen oli minulle vain hyväksi. Jatkoin päivittäin elämäni valintojen luovuttamista Kristukselle pyrkiessäni eheyteen.

Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin katson taas kerran ulos toimistoni ikkunasta ja näen vuodenaikojen ja värien vaihtuvan jälleen. Puut ovat taas kirkkaan punaisia. Ikkunassa näkyvä kuvani on kuitenkin muuttunut. Siellä ei näy enää tyylikästä naista, joka odottelee lääkärin sihteerin kutsua tulla sisään. Nyt näen ikkunassa miehen, joksi Jumala on minut luonut. Minun ei enää tarvitse olla Jennifer. Todellinen identiteettini on nimessäni – Jerry – josta olen ylpeä.

Kirjoittaja, Jerry Leach, on seksuaalisuudessaan rikkinäisten hyväksi toimivan CrossOver-järjestön johtaja. Osoite: P.O. Box 23744, Lexington, Kentucky 40523, U.S.A.