Jyrki Laine
Itsenäinen, yksilöllinen, erillinen
Nykypäivän maallisen sinkkukulttuurin pääpiirre on mielestäni yhä suuremman itsenäisyyden ja yksilöllisyyden tavoittelu. Yksilöllisyyden ja itsenäisyyden korostaminen nousevat halusta löytää oma, muista erillinen identiteetti. Samalla kuitenkin kaipaamme yhteyttä toiseen ihmiseen ja ihmisryhmään, joka voisi ymmärtää elämää samalla tavalla kuin me, jakaa elämää kanssamme.
Yksinelävien omaa kulttuuria, sinkkukulttuuria, ei juuri menneinä vuosisatoina ollut olemassakaan. Perhe oli monin tavoin välttämättömyys jo pelkän selviytymisen kannalta. Aviopari oli tuotannollis-taloudellinen yksikkö, jonka toimintakyky pyrittiin varmistamaan mm. valitsemalla ahkera ja terve aviopuoliso.
Nykypäivän sinkulla on varaa ajatella toisin. Haluamme tulla lähelle, mutta haluamme myös ottaa etäisyyttä. Nykypäivän maallinen sinkku käyttää suhdetta minäkuvansa rakentamiseen kuitenkin varmistaen, että suhteesta on aina turvallinen pääsy pois. Yksinäisyyttä paetaan, mutta yhdessäkään ei monesti haluta elää.
”Teidän erillisyytenne!”
”En löytänyt, mitä kaiken aikaa etsin, ihmistä.” (Saarn. 7:28)
Monet kristityt ovat kohdanneet tarpeen oppia asettamaan rajoja, jotka vahvistavat tervettä erillisyyttä erityisesti suhteessa omiin vanhempiin sekä myös muihin läheisiin. Tämä on tärkeää, mutta vaarana on juuttua korostamaan omaa erillisyyttään liiaksi. Yhtä lailla tärkeää on antaa, laittaa itsensä likoon, rakastaa.
Elämässä tarvitaan itsensä antamista, olimmepa sitten naimisissa tai emme. Yksi uhri on luovuttaa seksuaalisuutensa Jumalalle selibaatin ja tasapainoisen elämäntavan kautta. Toinen uhri on rakastaa aviopuolisoaan ja lapsiaan kuin itseään.
Seksuaalisuus on kutsu tulla yhteyteen! Itsemääräämisoikeuden yltiöpäinen korostaminen rapauttaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden menettäminen puolestaan kiihdyttää naimattoman taistelua yksinäisyyden kanssa.
Yksinäisyys haastaa olemassaolon koettelemalla identiteetin vahvuutta. Irrottaako yksinäisyys minut oman identiteettini turvallisuudesta ja selkeydestä? Koenko olevani oma itseni yksinkin? Voinko suostua yksin olemisen ja yhteyteen tulemisen vaihtelevaan rytmiin?
Tietyssä määrin yksinäisyys kuuluu luonnollisena osana jokaisen elämään. En voi kokea yhteyttä, ellen kykene kokemaan myös yksinäisyyttä.
Muutamia vuosia sitten sain epämiellyttävän, mutta aidon profeetallisen sanan eräältä minulle aiemmin tuntemattomalta ihmiseltä. Hän kuuli rukoillessaan: ”Sano sille pitkälle miehelle, että minä olen nähnyt sinun yksinäisyytesi.”
Aiemmin vaivihkaa häpesin ja peittelin yksinäisyyttäni, tuskin edes tunnistin sitä. Yksinäisyydestä tuli alun perin salakavalasti taakkani vetäytyessäni läheisistäni, koska he eivät mielestäni osanneet rakastaa minua oikealla tavalla.
Yhdessä elämisen taidot eivät näin myöskään päässeet kehittymään. Niitä on ollut vähintäänkin mielenkiintoista opetella aikuisuudessa! Nyt haluan tulla kuulluksi ja kuulla. Haluan nähdä ja tulla nähdyksi.
Olen päässyt purkamaan sydäntä eristäviä tuomioita. Huomaan, että se on vahvistunut minua rakastamaan. Jotain hyvää on päässyt vuorovaikutuksen kautta rakentumaan sydämeeni. Naimattomana eläminen ei ole minulle vajaata elämistä. Perheeseeni kuuluu monia kristittyjä sisaria ja veljiä.
Yksinäisyyden kohtaaminen ei tietenkään ole helppoa. Yksinäisyys on monille (aviosäätyyn katsomatta) kuin vihollinen, jota jatkuvasti paetaan. Kuitenkin sen ahdistavat piirteet vilahtavat milloin väkijoukon keskellä, milloin oman kodin hiljaisuudessa. Yksinäisyys saa monesti voimansa siitä, että sitä paetaan.
Antakaa rakkautta!
Kulttuuriamme riivaa kadotetun rakkauden etsiminen. Näin rakkaudeksi tulee ensisijaisesti se, mitä minä saan. Tämä ruokkii monia vääristymiä. Rakkauden perässä juokseminen pahentaa janoa ja riistää tyytyväisyyden, kyvyn kokea olevansa rakastettu omana itsenään. Sinkun haasteena onkin kohdata halunsa oikealla tavalla.
Himoitessaan ihminen keskittyy tavoittelemaan tyydytystä jollekin mielihalulleen, joka pitäisi helpotta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Himoitsevan elämä karkaa käsistä, koska energia kuluu aina jonkin saavuttamattoman tavoittelemiseen.
Joillekin aviopuolison löytämisestä tulee pakko, jonka takana lymyää lopulta kysymys omasta arvosta. Olenko ok tällaisenani, sinkkuna, vai täytyykö minun päästä naimisiin kokeakseni olevani ehyt ja antaakseni itselleni hyväksynnän?
Jos perustan itsekunnioitukseni naimisiin pääsylle, aviopuolisostani tulee väline sen hankkimiseen. Näin syyllistyn itse asiassa toisen ihmisen hyväksikäyttöön.
Mitä enemmän ihminen ruokkii seksuaalista kiihottuneisuutta, sitä suuremmaksi kasvaa turhautuminen pidättäydyttäessä yhdynnästä. Todellisen rakkauden korvikkeisiin vajoaminen pilkkoo seksuaalisuuden ja läheisyyden ihmisen elämän kokonaisuudesta autonomisiksi lohkoiksi, jotka elävät omaa elämäänsä ja näin repivät sydämen rikki.
Kyse on riippuvuudesta; mitä enemmän riippuva ”lääkitsee” tyhjyyttään vaikkapa pornolla tai romanttisilla tarinoilla, sitä suuremmaksi tarve ja turhautuneisuus pidemmän päälle kasvavat.
Itsensä hajottamisen terve vaihtoehto ei ole sulkeutuminen harmaaseen sukupuoletto-muuteen. Seksuaalisuus on paljon enemmän kuin rakastelua! Sen on sukupuolisuutta, miehenä ja naisena olemisen värikästä taidetta, identiteetin hahmottamista, olemisen syvyyttä, oman erillisyyden ja erilaisuuden hyväksymistä.
Tervettä kristillisyyttä on omasta naiseudesta ja mieheydestä iloitseminen ja kiittäminen. Kaipuu toisen ihmisen läheisyyteen on seksuaalisuuden siunattu tarkoitus. Elämä halujen muodostamassa jännitekentässä ei ole helppoa, mutta siitä kutoutuu varsin mielenkiintoinen tarina!
Seksuaalinen halu kumpuaa sydämen halusta tulla varauksettomasti hyväksytyksi, sellaisena kuin on, alastomana. Mutta erehdyn, jos luulen, että tämä sydämen jano on tyydytettävä seksillä.
Vertaan ihmisen elämää taloon, johon voidaan käydä eri ovista. Tätä taloa ei ole tarkoitettu autiotaloksi! Seksuaalinen kohtaaminen on yksi tämän talon ovista. Mutta tämä ovi on tehty vain sitä yhtä ihmistä varten. Mutta jos muut ovet ovat kiinni, syntyy seksuaalisuuden ovelle helposti tungos!
Seksuaaliset paineet ovat siis kytköksissä kykyymme elää vuorovaikutuksessa. Sinkun seksuaalisten paineiden hornankattila on usein keitetty omilla aineksilla: vetäytyminen ja rakkauden korvikkeiden ylläpitäminen horjuttavat kenet tahansa pois tasapainosta.
Kaikkein rakkaimmalle
”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” 1.Joh. 4:16
Raamatun mukaan yksinelävällä on erityisen hyvä mahdollisuus läheisyyteen Jumalan kanssa. Huoliemme keskellä kuitenkin kysymme, missä Jumalan rakkaus sitten oikein näkyy?
On perin juurin inhimillistä etsiä syvempiä kokemuksia rakastettuna olemisesta. Loppuen lopuksi ihmisen epäusko on niin sitkeä, etteivät mitkään vakuuttelut, todistukset tai suoritukset riitä tainnuttamaan sitä lopullisesti.
Kuitenkin uskon ulottuvuus antaa mahdollisuuden Pyhän Hengen voimin kiittää rakkaudesta, joka meillä jo on, koska Jumala on meidän kanssamme. Johanneksen mukaan Jumalan rakkautta meitä kohtaan ilmentävät erityisesti ristin työ sekä Pyhän Hengen aktiivinen läsnäolo. Jumala rakastaa jokaista koko ajan monin tavoin, mutta annanko sen koskettaa sydäntäni? Kiitänkö häntä?
Kiitos ruokkii uskoa ja näin sydämen rakkaussuhde Jumalaan syvenee. Ottaessani Jeesuksen Pelastajana vastaan, otan vastaan Jumalan rakkauden. Kerta ei riitä, vaan minun on joka päivä pukeuduttava Jumalaan, rakkauteen, joka laittaa kaikki muut rakkaudet ja halut oikeaan järjestykseen.
Kirjallisuutta:
Mirja Sinkkonen, Yksinäisyydestä erillisyyteen ja yhteyteen. Gummerus 1997.
Pentti Aarnio – Riitta Vuorinen, Vuorovaikutus ja yhteistyö. SKSK-kustannus Oy 1991.
Kalle Achte ja Katriina Kuusi, Yksinäisyys. Otava 1984.