Ajattelin ennen, että psykologin apua tai terapiaa tarvitsevat vain sellaiset ihmiset, joilla on vakavia mielenterveysongelmia. En nähnyt itseäni sellaisena. Vasta 34-vuotiaana huomasin itse tarvitsevani terapiaa. Aloin käydä viikottaisessa Journey-vertaistukiryhmässä (suom. Elävät Vedet) ja tapasin terapeuttia joka toinen viikko.
Pääsyy siihen, että en alunperin uskonut tarvitsevani apua, oli ajatus siitä, että tarvitsisin vain ”kosketuksen Jumalalta”: ihme tai dramaattinen tapahtuma auttaisi minua luopumaan ikävistä, tavaksi tulleista käyttäytymismalleista. Tuolloin en ymmärtänyt, että Jumala tahtoi elämäni muuttuvan – mutta vain sen myötä, että oppisin luottamaan toisiin ihmisiin. Kyky luottaa ja turvautua toisiin ihmisiin oli tärkeä osa paranemisen prosessiani.
Olin kasvanut tiukan uskonnollisessa yhteisössä ja siellä minulle kehittyi jyrkkiä käsityksiä siitä, miten paraneminen tapahtuisi. Ajattelin, että paraneminen vastaanotettaisiin hengellisten harjoitteiden – rukouksen, paastoamisen, antamisen, Raamatun luvun ja seurakunnassa toimimisen – kautta. Vaikkakin tällaiset asiat olivat hyviä, ne eivät sinänsä tuoneet toivomaani apua. Olin vähätellyt sellaisia asioita kuin:
– Avoin ja rehellinen jakaminen luotettavien ihmisten kanssa
– Avun pyytäminen niiltä, jotka tietävät enemmän kuin minä
– Tilivelvollisuus, eli avoimuus ja syntien tunnustaminen jollekin luotettavalle henkilölle
– Ajan käyttäminen, kärsivällinen työskentely tiettyjen ongelmien käsittelemiseksi
– Tunteisiin ja ihmissuhteisiin liittyvien taitojen opettelu
Nämä osoittautuivat olennaisiksi tekijöiksi toipumisessani ja kasvussani.
Aiemmin luulin vilpittömästi, että olin ollut avoin ja rehellinen rukoillessani Jumalaa. Kerroin elämäni asioita Hänelle yksityisessä rukouksessa. En silloin tajunnut, että paljon tästä niin sanotusta rukouksesta oli yksityistä, koska pelkäsin kertoa asioitani kenellekään. Häpesin sitä, etten aina kyennyt hallitsemaan ajatuksiani ja käytöstäni, erityisesti tunteiden ja seksuaalisuuden alueella. Ajattelin, että Jumala on vihastunut minulle ja että minussa on jotain vikaa. Ajatteluni oli monin tavoin vääristynyttä. Aina kun rukoilin Jumalaa, itse asiassa vain ikään kuin velloin omassa kurjuudessani, vaikka olin Hänen läsnäolossaan. En oikeasti keskustellut Hänen kanssaan, vaan oikeastaan vain valitin.
Ehkä suurin syy siihen, miksi välttelin terapeutteja ja vertaistukiryhmiä, oli se, että luulin voivani käsitellä ja selviytyä ongelmistani itsekseni. En tarvitsisi muiden apua; ongelmani eivät olleet niin vakavia, etten lopulta voittaisi niitä.
Olin juuri perustetun seurakunnan pastori ja liian ylpeä myöntämään, että samaan aikaan käytin pornografiaa ja minulla oli muitakin haitallisia tapoja. Olisin suonut, että ihmiset olisivat nähneet minut hengellisenä ihmisenä: ystävällisenä, myötätuntoisena ja lahjakkaana – ei pornosta riippuvaisena ihmisenä, joka tarvitsee terapiaa. Olin vilpittömän häpeissäni siitä kaksoiselämästä, jota elin. Toisaalta nautin salaisesta seksuaalisesta elämästäni, toisaalta en halunnut kenenkään tietävän siitä. Elin kuin ongelmaa ei olisi ollutkaan.
Kieltäminen merkitsi minulle asioiden salassa pitämistä. Sittemmin opin, että kasvu, muutos ja parantuminen alkavat, kun kerromme salaisuutemme luotettaville ihmisille – näin pyrimme kieltämisestä eroon.
Andy