Kasvoin kodissa, josta tuntui puuttuvan aikuisuus. Luulin aina, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee kaikkien rajoitteiden katoamista. Ihminen on ensi sijassa omaa nautintoaan tavoitteleva olento. Me lapset ja meidän vanhempamme olimme ikään kuin osa yhtä massaa, jonka liikahdukset perustuivat tunteiluun ja kunkin oman edun tavoitteluun. Olimme kaikki taipuvaisia addiktiokäyttäytymiseen, yksi taipui yhden, toinen toisen lohduttajan pariin. Välien selvittelyt merkitsivät usein perheväkivaltaa. En muista, että kukaan olisi useinkaan ilmaissut puhdasta elämäniloa tai tyytyväisyyttä. Kaikki elivät ärsyyntyneinä elämään, tiiviisti yhdessä ja silti äärettömän yksin.
Oma kamppailuni läpi elämän on ilmennyt seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin alueella. Kodin ilmapiiri ja sekavuus johtivat kohdallani siihen, että etsin vikaa itsestäni ja erityisesti sukupuolestani. Olin syntynyt tytöksi, mutta aloin varhain hyljeksiä tyttömäisiä piirteitä pukeutumisessa ja leikeissä – ”muutuin” pojaksi. Epämääräinen itseinho ja hyvän olon tunteen puuttuminen seurasivat kuitenkin mukana. Lähelläni ei ollut muita, joilla rikkinäisyys olisi ilmennyt samalla elämänalueella, ja siksi luulinkin pitkään olevani todella vain kummajainen ja ainoa lajissani. Sisäinen elämäni oli vilkas ja myrskyisäkin, mutta olin melko kyvytön ilmaisemaan tunteita muille.
Murrosiässä heräävä seksuaalisuus merkitsi minulle lapsuuden toiveideni seksualisoitumista. Lapsena eri sukupuoleen vaihtaminen oli koskenut lähinnä ulkoisia tapoja, mutta nuorena ajatus yhdistyi seksuaaliseen mielihyvään. Löysin pian itsetyydytyksen ja pornografian, ja arkisen elämäni täytti fantasiointi. Maailmani oli yliseksualisoitunut. Eristäydyin muista ihmisistä ja pelkäsin todellisia sosiaalisia suhteita – ihmiset olivat minulle joko ilmaa tai seksuaalisen fantasioinnin kohteita. Ihastuin itseäni vanhempiin naisiin, joissa näin naisellista kauneutta ja valovoimaisuutta. Joissain fantasioissani taas olin voimakas ja maskuliininen mies. Janosin kumman tahansa sukupuolen kärjistettyjä piirteitä, joista koin saavani voimaa elää. Olin hylännyt oman sukupuoleni ja mahdollisuuteni tässä kehossa, joka minulla oli – ulkoistin kauneuden aina muualle ja siksi elin kuin itseni ulkopuolella. Seksuaalisiin kokemuksiin yhdistyi pian alkoholinkäyttö. Olin sulkenut itseni nautintojeni vankilaan.
Lähimmäisteni arvomaailma oli aina ollut vapaamielinen. Seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset kuitattiin ”kaikki kelpaa” -asenteella: kukaan ei ottanut huomioon, että asiaan saattaisi liittyä kipua tai rikkinäisyyttä. Omaksuin itse myös pian tämän ajattelumallin. Minulla oli tapana paeta oman elämäni kysymyksiä analyyttisyyteen ja tiedolliseen näppäryyteen. Kristillinen sanoma oli minulle ja monille läheisilleni punainen vaate. Herralla oli kuitenkin toinen suunnitelma varalleni, hän tahtoi kutsua minut. Olin eristäytynyt ja vietin paljon aikaa netissä. Kristillisen median kautta kuulin evankeliumin. Aloin lukea Raamattua ja vastaanotin Kristuksen. Tiedostin, että salainen elämä, jota elin, ei ollut linjassa Raamatun sanan kanssa. Elinkin jonkin aikaa uskovana salaa ja tahdoin lykätä päivää, jolloin joutuisin tekemään asialle jotain. Lopulta kuitenkin annoin Jeesukselle luvan – tee elämälläni, mitä tahdot. Ensin hän johdatti minua sielunhoidollisen kirjallisuuden kautta: ehkä hän tiesi, etten menisi ihmisten ilmoille näiden asioiden kanssa, ja niin hän itse tuli sinne, missä minä olin. Ymmärsin kuitenkin, että minun tulisi hakeutua muiden kristittyjen pariin. Tuolloin sain myös lopetettua räikeimmän synnillisen käyttäytymisen.
Välittömästi tämän jälkeen vajosin kuitenkin masennukseen ja sairastuin pelkoreaktioihin. Ymmärsin, että synnin tuoma nautinto oli ollut kuin laastarina kivun päälle: kun se otettiin pois, kipu nousi pintaan. Pyysin Pyhää Henkeä paljastamaan, mistä syvimmiltään oli kysymys. Vetosin Häneen, joka on totuuden henki, että toisi asioita valoon. Tuolloin hakeuduin terapiahoitoon ja Elävien vesien kursseille. Elävissä vesissä kohtaamani ihmiset muistuttivat minua Raamatun kohdasta: ”Jeesus oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14). Totuutta ei peitellä, mutta se ilmaistaan rakkauden hengessä. Oli otollista, että synti nimettiin synniksi, tunsin sen rakkautena. Sain osakseni hyväksyntää ja vakuutuin siitä, että oireilulleni on olemassa hyviä ja loogisia syitä. Rikkinäisyyttä ei ollut luotu minuun, vaan voisin uudistua ja hyväksyä itseni omassa sukupuolessani. Käytökselläni oli juurensa lapsuuden loukkaantumisissa ja haavoissa, joita olin saanut esimerkiksi suhteessa äitiini ja isääni. Oireet elämässäni olivat ilmiselviä, mutta vasta pikku hiljaa kykenin ottamaan vastaan totuuden siitä, mikä varhaisia elämäni vuosia todella oli vaivannut. Varhainen symbolimaailmani koskien sukupuolten rooleja ja tarkoitusta oli varhain mennyt sekaisin. Herra avasi näitä asioita vähitellen, tietäen, mitä pystyisin kantamaan.
Herra tuli luokseni ja täytti minut usein niissä hetkissä, jossa olisi ollut vaara langeta. Kerran näin kuvana, kuinka makasin maassa ja Henki tuli tyköni kyyhkyn muodossa. Näyssä se kosketti kylkeäni hellästi päällään ja itki. Usko alkoi muuttaa inhoa terveeksi suruksi. Yksi tärkeimmistä kanavista, joiden kautta Herra edelleen parantaa minua, on terve kehollisuus. Seksuaalisen himon vastaparina ovat elämässäni olleet kehon kiputilat ja jäykkyys, jotka kätkevät taakseen ikäviä muistoja ja häpeää. Liikunnan ja terveellisten elämäntapojen myötä opettelen pikku hiljaa rakastamaan kehoani – on ollut vaikea uskoa, että Kaikkivaltias on halukas tälläkin tapaa vuodattamaan rakkauttaan ja lohdutustaan meihin! Hänen maailmansa on täynnä iloa, leikkiä ja spontaanisuutta.
Sukupuolen ja seksuaalisuuden alueella tunnen edelleen itseni keskeneräiseksi. Osin rikkinäisyyteni ilmeneminen siirtyi elämässäni henkilökohtaiselta alueelta ihmissuhteisiin. Olin luullut, että heteroseksuaalisen parisuhteen kautta parantuisin nopeammin. Kuitenkin kaiken yksinäisyydessä vietetyn ajan jälkeen havaitsen ihmissuhdetaitoni olevan lapsenkengissään. Huonojen kokemusten jälkeen olen todella tullut pieneksi ja nöyräksi Herran edessä sen suhteen, etten voi vauhdittaa paranemisprosessiani. Hän vie minut toistuvasti asian ytimeen, eli siihen, että voisin hyväksyä itseni naisena – jonka olemassaolon oikeutuksen yksin Hän saa määritellä.
Kaiken eristäytyneisyyden jälkeen Herra on tahtonut koskettaa minua juuri toisten ihmisten kautta. Yksinäisyys ja oman olemisen jatkuva tarkkailu johtaa usein elämässäni syntiin. Silloin uskon taas sen valheen, etten kuulu muiden joukkoon. Osana uskossaan elävää ja rukoilevaa yhteisöä olen oppinut, että omista virheistään saa ja täytyy puhua. Olen itse usein vaativampi ja ankarampi itselleni kuin muut olisivat – saati Herra, jonka lempeys meitä kohtaan on ihmeellistä! Meillä todella on runsaan lohdutuksen Jumala! (2.Kor.1:3) Hän on kutsunut meidät kaikki sovitukseen suhteessa Häneen, itseemme ja toisiimme. Lupaus on suuri: ”Katso, minä kasvatan umpeen ja lääkitsen sen haavat, ja minä parannan heidät ja avaan heille rauhan ja totuuden runsauden.” (Jer. 33:6)
Noora 23