Olin mukana ensimmäistä kertaa Elävät vedet -leirillä ja hauan kertoa oman näkemykseni leiristä ja kuukausiliitteessä julkaisemastanne Antti Pikkasen jutusta Homosta ehjäksi. Ensinnäkin koen, että leirille soluttautunut Antti Pikkanen petti täydellisesti meidän kurssilaisten luottamuksen. Vaikkei hän jutussaan kertonutkaan nimeltä ihmisten henkilökohtaisia asioita, hän rikkoi sopimuksen luottamuksellisuudesta jo siinä, että hän valehteli, ettei ollut toimittaja. Toimittajathan eivät olleet tervetulleita leirille, koska siellä käsiteltävät asiat ovat hyvin intiimejä ja ihmiset tulevat sinne hyvin aralla mielellä. Kuka olisi halunnut kertoa elämänsä kenties vaikeimpia asioita toisille osallistujille tietäen, että edessä istuu toimittaja? Pikkanen on pettänyt myös tulevien leiriläisten luottamuksen: kuinka moni voi mennä luottavin mielin leirille tulevaisuudessa? Kenties tämä olikin toimittajan perimmäisin tavoite: sabotoida kristillistä ”eheytymistoimintaa”? Oliko tämä todella niin ”yhteiskunnallisesti merkittävä” asia?
Pikkasen juttu pitää osittain paikkansa leirin sisältöjen suhteen, mutta paikalla olleena olen sitä mieltä, että artikkelin antama kuva leiristä on kuitenkin kovin toisenlainen kuin mikä itselleni muodostui. Minulla on kokemusta monenlaisesta kristillisestä opetuksesta ja kulttuurista sekä niin sielunhoidosta kuin ihan ammatillisesta terapiastakin. En kokenut leirillä minkäänlaista hengellistä väkivaltaa tai pakotusta. Siksi ihmettelen suuresti myös arkkipiispan yksioikoista tuomiota leirille. Väitän pystyväni tunnistamaan edes kohtuullisesti hengellistä väkivaltaa ja manipulointia. Mielestäni leirillä vallitsi rauhallinen, avoin ja armollinen tunnelma. Jokainen sai tuoda oman elämäntarinansa ja kertoa, missä asioissa haluaisi muutosta. Ketään ei pakotettu kertomaan yhtään mitään tai tuomittu kertomisistaan. Pienryhmässä sai olla myös hiljaa. Meidän pienryhmässä myöskään toisten analysointia tai edes neuvontaa ei sallittu, sillä tärkeintä oli saada kerrottua mieltä painavia asioita ja tulla kuulluksi. Ilmeisesti neuvomisesta pidättäytymisellä myös pyrittiin estämään liian ohjailevia kommentteja herkässä tilanteessa. Kahden kesken toki sai jutella asioistaan niin paljon kuin halusi, ja ohjelman ulkopuoliseen vuorovaikutukseen myös kannustettiin. Toista olen kokenut eräällä buddhalaisella meditointileirillä, jolla taas kaikenlainen vuorovaikutus oli kiellettyä, jolloin opetuksesta ei voinut keskustella eikä sitä voinut myöskään kritisoida. Se jos mikä oli mielestäni manipulointia. Mietin, ovatko kaikki Pikkasen lainaukset todellisista tilanteista vai onko niitä väritetty. Eri pienryhmätilanteet ovat toki myös voineet olla hieman erilaisia vetäjästä riippuen, sillä jokaisella pienryhmällä oli eri vetäjä.
On tietenkin myös ymmärrettävää, että jos toimittajalla ei ole mitään kokemusta rukous- ja ylistystilanteista, ne voivat näyttäytyä omituisina. Antti Pikkanen kuvasi ylistystilanteita hurmoksellisiksi. Minun mielestäni ne olivat pääasiassa tavallisia yhteislaulutilanteita, mutta joissakin tilanteissa jotkut ihmiset liikuttuivat tai kokivat jotain erityistä. Miksi liikuttuminen hengellisessä tilanteessa leimataan heti hurmokselliseksi, mutta jääkiekko-ottelussa innostunutta tai elokuvissa liikuttunutta tai hyvin rakastunutta ihmistä ei kuitenkaan sellaiseksi leimata? Rokkikonserteissa ihmiset tanssivat, joten miksi tanssi olisi sitä omituisempaa hengellisessä tilaisuudessa, jossa soitetaan reipasta musiikkia? Ehkäpä joku ilmaisee rukoustaan tai tunteitaan Jumalaa kohtaan parhaiten juuri tanssilla. Suomalaista kristillisyyttä ja kristillisiä tilaisuuksia moititaan usein värittömiksi ja tunteettomiksi, mutta jos tunnetta onkin jossain tilaisuudessa, se vaikuttaakin olevan sivusta seuraajista heti liikaa.
Leirillä ”rikkinäisyys” tarkoitti sekä sitä, että meitä on kohdeltu kaltoin, että sitä miten me olemme kohdelleet kaltoin toisia ja itseämme. Kenties tarpeisiimme ei ole vastattu lapsena, itsetuntoamme on muserrettu elämän eri vaiheissa, meitä on ehkä hyväksikäytetty. Meitä ei ole kunnioitettu ja rajamme on rikottu. Tämä rikkinäisyys ulottuu myös sukupuoli-identiteetin alueelle, ja se voi näkyä monin tavoin myös seksuaalisuudessa. Eheytyminen on sitä, että ihminen kohtaa väärinkohdelluksi tulemisensa ja myös omat väärät tekonsa toisia kohtaan (esim. hyväksikäytön, mollaamisen, rajojen rikkomisen ja sen, ettei ole ollut omalla puolellaan). On oikeus tuntea vihaa ja surua siitä, miten itseä on kohdeltu, ja on hyvä tuntea tervettä syyllisyyttä siitä, että on rikkonut toisia vastaan. Anteeksiantamisen prosessi ja Jumalan apu voi eheyttää vähitellen kummallakin alueella.
Masturbaatiota ei mielestäni edes käsitelty leirillä yhteisesti. Seksiriippuvuudesta ja pornoriippuvuudesta oli toki puhe, mutta en kuullut kenenkään sanovan missään tilanteessa, että masturbointi sinänsä olisi väärin. Ymmärsinkin Elävien vesien opetuksen sanovan, että jos mikä tahansa asia hallitsee ihmistä liiaksi, se on haitaksi.
Leiriläiset lukivat Iltalehden ja Keskisuomalaisen jutut ja totesivat lähinnä, etteivät ne oikein vastanneet kokemustamme. Emme olleet mielestämme millään ”salaseuran” salaisessa kokoontumisessa, saati ”kiihkokristillisellä” leirillä vaan aika tavallisella kristillisellä kesäleirillä, jossa rukoillaan, lauletaan ja keskustellaan erilaisista teemoista. Toki hyvin erityisistä teemoista, sillä seksuaalisuutta ei kovin paljon tavallisessa seurakuntatoiminnassa käsitellä.
Leirin loppuohjelman Pikkanen karsi ja yhdisteli itse jutussaan niin, että se kuulosti vähintään erikoiselta. Leirin viimeiset tilaisuudet keskittyivät anteeksi pyytämiseen ja anteeksi antamiseen. Yksittäisten asioiden valikoiva esiin nostaminen saa minkä tahansa asian kuulostamaan oudolta. Valitettavasti lukija ei tiedä kokonaisuutta, joten hän on toimittajan kirjoittaman tekstin ja sen antaman kuvan armoilla. Toivonkin toimittajille rehellisyyttä ja lukijoille runsaasti kriittisyyttä mitä tahansa lukiessaan. Minusta tavallisena osallistujana leirin lopputilaisuudet olivat hyvin kauniita ja vaikuttavia. Oli vapauttavaa saada kuulla anteeksipyyntöjä niistä vääryyksistä, joita olen kokenut miesten taholta ja myös pyytää anteeksi niitä vääryyksiä, joita olen itse tehnyt.
Homoseksuaalisuudesta ”eheytyminen” ei ollut mitenkään korostetusti esillä leirillä. Homoseksuaalisuus-kanavassa tuli toki selvästi esille yhdistyksen näkemys siitä, että homoseksuaalisuus johtuisi mm. kasvuympäristön vaikutuksesta (vaikeudet samastumisessa omaa sukupuolta olevaan vanhempaan ja vaikea suhde toiseen vanhempaan). Minä en tiedä, mikä on totuus tässä asiassa, mutta ihmettelen sitä kiihkoa, millä tällaista näkemystä vastaan on hyökätty. ”Maalaisjärjellä” mietin, että jos lapsuus vaikuttaa yhteen jos toiseen asiaan meidän elämässämme, miksei myös sukupuoli-identiteettiin, ainakin jonkin verran tai joillakin ihmisillä. Voihan olla, että syitä on useita. Pitääkö tämänkään olla niin mustavalkoista? Jos joku kokee, että haluaa käsitellä lapsi-vanhempi-suhdettaan ja sen vaikutuksia seksuaaliseen suuntautumiseensa, miksei hänelle sitä suotaisi?
Itse menin leirille siksi, että halusin saada eväitä oman elämäni solmujen käsittelyyn liittyen mm. rikottuihin rajoihini ja vaikeuksiin parisuhteissa. Sain vahvistusta ajatukselleni, että muutos on monessa asiassa hidasta. Leirillä ei suinkaan väitetty, että ihmiset eheytyisivät siellä ”simsalabim”, vaan että pikemminkin eheytyminen on vuosikausien prosessi ja vaatii ehkä myös terapiaa. Ryhmänohjaajat kertoivat omista prosesseistaan, ja moni sanoikin olevansa eheytymisen tiellään edelleen kesken. Hengellisen leiristä teki se, että halusimme jättää asiamme myös Jumalan käsiin ja pyytää häneltä apua ongelmiimme.
Tässä maassa on vapaus valita monta asiaa. Minäkin olen valinnut vapaasti ja mennyt vapaaehtoisesti ”eheytymään” eli laulamaan hengellisiä lauluja, kertomaan vaikeuksistani ja saamaan vertaistukea ja esirukousta. Olen leirikokemukseen vieläpä tyytyväinen. Jopa suosittelen leiriä. Mutta taas, täydestä vapaudesta. Ja suosituksella kuunnella omaa sisintään ja luvalla ajatella omilla aivoilla joka tilanteessa.
Nainen, 37, Pirkanmaa