Howard J. Clinebell Jr. (1922-2005) oli eräs Pohjois-Amerikan tunnetuimpia sielunhoidon opettajia. Hän toimi United Methodist -kirkkokunnan pappina. Howard Clinebellin sielunhoitonäkemys syntyi siitä, että hän huomasi monien kohtaamisien apua tarvitsevien kanssa tapahtuvan epämuodollisissa ja epävirallisissa tilanteissa. Kohtaaminen saattoi tapahtua seurakuntalaisen olohuoneessa tai sairaalan käytävällä. Näistä tilanteista puuttuivat muodollisen sielunhoidon puitteet, aikarajat, ajanvaraus tai erityinen vastaanottotila.
Seuraavat ajatukset lyhytkestoisesta sielunhoidosta perustuvat Clinebellin kirjaan Käytännön sielunhoito (1996. Yliopistopaino: Helsinki.).
Mihin sielunhoito tähtää?
Clinebellin sielunhoito ei perustu menneisyyden traumojen etsimiseen vaan terapiaan, joka korostaa ihmissuhteiden ja tuen merkitystä. Sielunhoitaja käyttää sielunhoitosuhdetta tai pienen ryhmän jäsenten vuorovaikutusta auttaakseen ihmisiä kohtaamaan elämänongelmiaan asianmukaisemmin ja kasvamaan kohti omien mahdollisuuksiensa toteuttamista.
Sielunhoidon päämäärät
Howard Clinebellin mukaan apua tarvitsevalla ihmisellä on kaksi tunne-elämän perustarvetta: rakastaa ja saada rakkautta sekä tuntea olevansa jonkin arvoinen itselleen ja toisille. Sielunhoito on tuloksellista siinä määrin kuin se auttaa ihmistä kasvamaan kyvyssään solmia tunne-elämän perustarpeita tyydyttäviä ihmissuhteita. Kun tämä alkaa toteutua, autettava pystyy käsittelemään ongelmiensa ja vastuunsa taakkaa, hän jatkaa kasvuaan kohti ainutlaatuisen persoonallisuutensa toteutumista, hän luo rakentavia ihmissuhteita ja hänen jumalakuvansa tulee yhä mielekkäämmäksi.
Ihmissuhteiden näivettyminen vaikuttaa myös Jumalasuhteeseen. Sielunhoidon tavoitteena on auttaa ihmisiä rakastamaan Jumalaa, lähimmäistä ja itseään enemmän.
Päämääränä on sen sijaan auttaa ihmistä voimistumaan ja katsomaan asioita laajemmasta näkökulmasta, niin että hän pystyy kulloisessakin elämäntilanteessaan käyttämään tehokkaasti voimavarojaan, olivatpa nämä sitten miten vähäiset tahansa.
Sielunhoidettavien ongelmien päälähteet
Clinebellin mielestä yksilön ongelmien juuret ovat epätyydyttävissä ihmissuhteissa. Jos ihminen on saanut rakkautta varhaisina vuosinaan, hän osaa luonnostaan vastata toisten tarpeisiin ja tyydyttää omansa. Hän osaa antaa ja saada rakkautta.
Ihmisellä on myös tarve elää vastuunalaisesti, asettaen itselleen ja muille tarvittavia rajoja. Sisäisen vapauden tarve merkitsee vapautta olla oma itsensä. Ihminen tarvitsee myös kokemusta elämän mielekkyydestä kaiken tuskan ja mielettömyyden keskellä. Tähän liittyy läheisesti luottava suhde Jumalaan.
Kaikkien ihmisten kyky rakastaa on jossain määrin rajoittunut. Sielunhoidollinen keskustelu voi tarjota uutta mahdollisuutta kasvaa kohti mielekästä elämää. Se poistaa vieraantumista, joka on synnin ydinolemus.
Sielunhoitajan rooli
Clinebellin mukaan sielunhoitajan on oltava aito, kunnioitettava autettavaa ilman ehtoja ja kuunneltava empaattisesti.
Sielunhoitajaksi kouluttautumiseen kuuluu oman itsensä tunteminen ja tiedostaminen. Armon välittäjien on itse täytynyt kokea armo. Kasvun edistäjien on itse oltava kasvavia ihmisiä.
Pelkät sielunhoidon teoreettiset kurssit eivät edistä omaa kasvua. Syvempi itsen kohtaaminen ja kasvu edellyttää henkilökohtaista psykoterapiaa, kliinistä sielunhoitokoulutusta, työnohjausta, ryhmäherkkyysvalmennusta ja sielunhoidollisten keskustelujen harjoittelua.
Sielunhoitajalla pitäisi olla teologista koulutusta, jotta hän ymmärtäisi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja erilaisia eettisiä kysymyksiä. Ihanteellista olisi, jos koulutus sisältäisi kehityspsykologiaa, poikkeavien psykologiaa, ryhmädynamiikkaa ja ryhmäsielunhoidon menetelmiä.
Clinebell arvioi, että yli puolet sielunhoidon tapauksista koskee perhe-elämän ongelmia. Hyvässä avioliitossa on parhaimmat mahdollisuudet toteuttaa tarpeitaan ja Jumalan antamia mahdollisuuksia ihmisinä.
Sielunhoitajan on opittava uusia menetelmiä, mutta hänen on perustettava käsityksensä itsestään sielunhoitajana hengellisen paimenviran perinteeseen eikä psykoterapeuttien tuoreimpiin malleihin.
Sielunhoitomallin yleispiirteet
Ihmissuhdekeskeinen sielunhoidon yleispiirteet ovat:
1. tukea antavat, supportiiviset menetelmät.
2. pyrkimys parantaa ihmissuhteita, mikä voi tarkoittaa keskustelua avioparin tai perheen kanssa tai ryhmissä.
3. persoonallisuuden myönteisten voimien vahvistaminen ja kielteisten tekijöiden heikentäminen.
4. ihmisen auttaminen käsittelemään myönteisesti nykyhetken tilanteita ja suunnittelemaan tulevaa.
5. rohkaista asiakasta kohtaamaan tilanteensa avoimesti, kasvamaan vastuulliseksi ja ymmärtämään omia tunteitaan sekä asenteita.
6. pyrkiä vaikuttamaan, että asiakkaan käytös, asenteet, tunteet muuttuisivat eheyttävimmiksi ja luoviksi.
7. rohkaista käsittelemään Jumalasuhdetta, arvoja ja elämän tarkoitusta, sekä ihmissuhteita.
Tukea antava sielunhoito voi olla kriisitilanteissa tukemista tai sairaan ihmisen tukemista, jossa asiakasta saatetaan tukea hakemaan asianmukaista hoitoa. Sielunhoito voi vahvistaa autettavan kestokykyä vaikeassa elämäntilanteessa. Minän kasvua edistävä supportiivinen sielunhoito opettaa käyttämään paremmin oman persoonallisuuden voimavaroja ja saamaan enemmän tyydytystä ihmissuhteissa.
Sielunhoito voi tapahtua kahden kesken tai sitten seurakunnan valvomissa erilaisissa ryhmissä, joissa on koulutetut vetäjät. Ryhmiä voi olla viidenlaisia: työ- ja palveluryhmät, opintoryhmät, tukea ja virikkeitä antavat ryhmät, sielunhoitoryhmät ja psykoterapiaryhmät.
Sielunhoitometodit
Asiakkaan kurinalainen kuuntelu on Clinebellin mielestä sielunhoidon ”luja perusta, mutta ei koko rakennus. Osalla ihmisistä on liian nerokkaat puolustautumiskeinot ja heidän persoonallisuutensa on niin jäykkä, rajoittunut tai kalkkeutunut, että heitä ei voi auttaa.
Ongelman muodostavat mm. ihmiset, jotka antautuvat ”hedelmättömiin itsesäälin orgioihin”. Siksi sielunhoitajan on oltava aktiivinen, joskus jopa haastava. Hän saa tukea, ohjata, ravita tunnetasolla, innostaa, opettaa, auttaa ihmistä näkemään tilanne todellisena ja toimimaan vastuullisesti.
Konfrontaatiota sisältävät menettelytavat ovat välttämättömiä ihmisille, joilta puuttuu ”terve huono omatunto” ja vastuuntunto. Haastamista tarvitsevat myös sellaiset, jotka käyttäytyvät jatkuvasti vastuuttomasti, joilla on pinnalliset tunteet ja ihmissuhteet sekä hallitseva tai hyväksikäyttävä suhtautuminen toisiin ihmisiin. Ihminen, jolla on ongelmia näillä alueilla voi tulkita terapeutin ”sallivuuden” välinpitämättömyydeksi.
Clinebellin mukaan tärkeintä on solmia tällaiseen henkilöön suhde. Tämän jälkeen on tärkeää auttaa häntä näkemään, että hänen käyttäytymisensä on itsepetosta ja todellisuuden kieltävää. Vastuuton käyttäytyminen tulee keskeyttää ja palkita vastuunalaista käytöstä hyväksynnän osoittamisella. Henkilöä on opetettava tyydyttämään tarpeensa sosiaalisesti rakentavalla tavalla ja auttaa häntä tekemään tyydyttäviä, realistisia tulevaisuudensuunnitelmia
Psykiatri Franz Alexander luettelee viisi toimenpidettä, jota käytetään supportiivisessa eli tukea antavassa psykoterapiassa. Clinebellin mukaan menetelmät soveltuvat myös sielunhoitoon:
1. Riippuvuuden tarpeen tyydyttäminen: sielunhoitaja on ”hyvä vanhempi”, johon autettava uskaltaa tukeutua.
2. Emotionaalinen katarsis, tunteiden purkaminen vapaasti niin, että ”myrkky valuu pois haavasta” ja jännitykset laukeavat. Ihmisen hankalien tunteiden vastaanottaminen on paras tapa tukea autettavaa.
3. Pulmallisen tilanteen objektiivinen tarkastelu niin, että autettava saa etäisyyttä ongelmaansa ja voi tarkastella erilaisia toimintavaihtoehtoja.
4. Minän puolustusmekanismien tukeminen tilanteissa, joissa ”totuuden” myöntäminen voisi aiheuttaa enemmän harmia (esimerkiksi itsemurha-alttiutta) kuin hyötyä.
5. Elämäntilanteeseen vaikuttaminen niin, että olosuhteet muuttuvat. Seurakunnan työntekijä voi auttaa asiakastaan muuttamaan koko elämäntilannettaan tai jos se ei ole mahdollista, muuttamaan häiriöitä aiheuttavia osatekijöitä.
Näihin metodeihin Clinebell lisää kaksi näkökulmaa:
6. Toimintaterapia eli sielunhoitaja suosittelee jotakin toimintaa, joka pitää autettavan ongelmiensa keskellä aktiivisena ja yhteydessä ihmisiin. Tämä vähentää todennäköisyyttä, että henkilö vajoaa depressioon tai vetäytyy ihmissuhteista.
7. Jumalan sana, sakramentit ja rukous. Koska hengellinen kasvu on sielunhoidon lopullinen päämäärä, seurakunnan työntekijän tulee sielunhoitotilanteessa käyttää erittäin varovasti ja taitavasti uskonnollista kieltä, raamatunlauseita, rukousta, Raamatun lukua ja sakramentteja. Sielunhoitajan tulee huomioida autettavan suhde hengellisyyteen eikä toimia niin, että autettava menee lukkoon. Rukousta tulee käyttää niin, että se ei tukahduta kielteisten tunteiden ilmaisua.
Sielunhoitotapaaminen
Sielunhoitotapaaminen voi tapahtua epävirallisissa tilanteissa, jopa sattumalta. Autettava saattaisi kutsua tilannetta pikemminkin jutusteluksi kuin sielunhoidoksi. Tapaamisen painopiste on tietoisessa aineksessa ja tämänhetkisissä ihmissuhteissa.
Etukäteen sovituissa keskusteluissa on tärkeää tehdä tarkkoja muistiinpanoja. Niitä voi tutkia keskustelujen välillä ja niistä voi tarkkailla hoitosuhteen kehittymistä. Lyhyt sielunhoitosuhde voi kestää yhdestä viiteen kertaan. Kohtaamiseen kuuluu tavallisesti yhdeksän eri vaihetta.
Ensiksi, kuuntele kiinteästi ja heijasta takaisin erityisesti henkilön voimakkaita tunteita ja sanoja. Heijastamisessa toistetaan omin sanoin mitä on kuultu, kiinnitetään huomiota merkitseviin kohtiin, kysytään selventäviä kysymyksiä ja tehdään ääneen yhteenvetoa mitä autettava on sanonut. Tämä auttaa asiakasta näkemään johdonmukaisuutta siinä mitä hän puhuu. Se tuo myös hänelle turvallisuutta, koska palaute osoittaa sielunhoitajan kuuntelevan. Heijastaminen auttaa myös sielunhoitajaa, sillä hän voi tarkistaa onko hän ymmärtänyt oikein kuulemansa.
Autettavan tunteiden kuunteleminen voi olla vaikeaa, jos sielunhoitaja on keskittynyt liikaa persoonallisuusteorioihin ja sielunhoidon tekniikkaan. Sielunhoitaja saattaa yrittää keksiä ratkaisuja liian aikaisin tai hänen oma ahdistuneisuutensa tekee hänet kuuroksi sekä omille että autettavan tunteille. Ainakin puolet keskustelusta pitäisi käyttää kuunteluun.
Toiseksi, tee tarkkaan harkittuja kysymyksiä, jotka vievät nopeasti kriisialueille ja kartoittavat tilannetta. Peukalosääntönä on, että ensimmäisessä keskustelussa aloitetaan siitä ongelmasta, jonka asiakas ottaa esille.
Kolmanneksi, auta ihmistä katsomaan koko ongelmaa, jotta hän voisi saada selvemmän kuvan ja tehdä parempia ratkaisuja. Autettavaa on rohkaistava tunteiden kohtaamiseen etsimällä ristiriitaisiin tunteisiin viittaavia seikkoja autettavan puheesta, ilmeistä, vastaanväittämisestä tai ristiriitaisista lausumista. Tunteiden ottaminen esille voi tapahtua esimerkiksi kysymällä ”Miltä teistä tuntui, kun puheenjohtaja ei huomannut teitä?” tai toteamalla ”Se tuntui varmasti kipeältä”.
Neljänneksi, anna käyttökelpoista asiatietoa. Tämä voi merkitä esimerkiksi, että alkoholistin puolisolle kerrotaan tosiasioita alkoholismista ja sen hoidosta.
Viidenneksi, keskity suurimpaan ristiriitaan, ongelmaan tai päätettävään asiaan ja pidä päämääränä käyttökelpoisten ratkaisujen löytämistä. Autettavalta voi kysyä mitä eri vaihtoehtoja hän näkee edessään. Tämän jälkeen voidaan asiakasta auttaa punnitsemaan kunkin ratkaisuvaihtoehdon seurauksia.
Kuudenneksi, auta ihmistä päättämään, mikä on seuraava askel ja rohkaise voimakkaasti ottamaan se. Vaikka askel olisi pienikin, se vapauttaa ihmisen päättämättömyyden halvauksesta. Kun ”henkisiä lihaksia” on harjoitettu, seuraavat askeleet voivat olla jo suurempia.
Seitsemänneksi, neuvo milloin se osoittautuu tarpeelliseksi. Neuvona voi olla esimerkiksi kehotus mennä paikalliseen Al-Anon-ryhmään, jos henkilöllä on alkoholiongelmainen puoliso. Vältä kuitenkin tekemästä liian aikaisia tulkintoja siitä miksi ihminen toimii jollain tavalla, älä myöskään neuvo liian aikaisin.
Kahdeksanneksi, tue autettavaa tunnetasolla ja kannusta häntä. Rukous, Raamattu ja sakramentit voivat taitavasti käytettynä auttaa tässä vaiheessa.
Yhdeksänneksi, suosittele pitkää sielunhoitosuhdetta, ellei lyhyt suhde vaikuta riittävältä. Tämä voi merkitä suhteen jatkumista tai ohjaamista jonkun muun luo.
Kun painopiste on ihmissuhteissa, päästään käsittelemään myös hengellistä ulottuvuutta – ihmissuhteet ja Jumalasuhde ovat aina vuorovaikutussuhteessa keskenään. Siksi Clinebell painottaa, että työntekijän tulisi pyrkiä hengellisen kasvun asiantuntijaksi. Keskeinen muutoksiin johtava voima sielunhoidossa on ansaitsematon, vapaasti suotu hyväksyminen, joka välittää Jumalan armoa.